Tunnemyrsky.

Minua kylmää ja samalla viha polttaa poskiani. Kurkkua kuivaa.
Katson häneen. Silmät viestittävät sääliä, anteeksipyyntöä ja päättäväisyyttä. Kiukkuni nousee ja sanat purkautuvat pingottuneina suustani. Pyörittelen mielessäni kuvia, kiusaten itseäni, aiheuttaen epätoivoa ja raivoa sisälläni. Päässäni välähtää kuva vaaleatukkaisesta tytöstä. Raivo yltyy. Samalla silmiä polttaa ja käännän katseeni muualle. Käsi koskettaa poskeani, mutta pyyhkäisen sen pois. Miten? Voi, miten minä olen taas tässä tilanteessa?
Hän sanoo sen lauseen, mitä olen pyöritellyt mielessäni päiviä, viikkoja, kuukausia. Katson häneen ja silmiini törmää: sääli, anteeksipyyntö ja päättäväisyys. Minua kylmää. Epätoivo iskee ja suustani purkautuu mitättömiä lauseita, mitättömine merkityksineen. Pyyntöjä, jotka eivät kohtaa vastaanottajaansa. Kimpoillen takaisin, pudoten lattialle. Tuntuu kuin olisin ilmaa. En voi kurottaa kättä, jota joskus rakastin, koska se ei kuulu enää minulle. Purskahdan itkuun ja suustani kuuluu karmea ääni. Yksinäisyys. Itken, hyperventiloin ja päässäni surisee. Olen haavoittunut ja seison yksin taistelukentällä, eikä kukaan tule minua pelastamaan. Lämpöä hyökyvä halaus painautuu minuun ja läikähtää sydämessäni. Torjun sen. Sääli - Mikä minussa on vikana? Itku ravistelee. Silmiäni polttaa. Sisälläni velloo.
Minä lähden ovesta ja hän jää kuistille seisomaan, katse selässäni.
Kävelen, mutta matka tuntuu ikuisuudelta. Sisälläni etoo ja yritän oksentaa, mutta mitään ei tule. Olen hukassa. Putoan kaivoon, jossa ei tunnu olevan pohjaa. Jalat viuhtovat ilmaa ja yritän kurottaa seiniä ympärilläni, mutta ne ovat liian kaukana. Itku painaa kurkkua. Nieleskelen, nieleskelen, mutta kyynelet nousevat silmiini ja vierivät poskiani pitkin. Valuvat solkenaan ja suustani purkautuu surullinen ääni. Nyyhkytän ja painaudun pieneksi nykkyräksi, tyhjälle jalkakäytävälle.
Rauhoitun. Hetken kuluttua nousen ylös ja jatkan kävelemistä. Sisälläni kalvaa. Tuntuu kuin kulkisin unessa. Koetan herätä, mutta painajainen jatkuu jatkumistaan. Tekisi mieli nipistää itseään. Yritän ymmärtää, että tämä on totta, jotenkin. Oloni on kuin sumussa. Olen tullut kotipihalleni, mutta en tahdo mennä sisälle. En tahdo rikkoa peiliä. Rikkoa kuvaa ihanasta tulevaisuudesta. Meistä kahdesta. Yhdessä.
Puolisko puuttuu.
Täytyy jatkaa, vaikka pöytä on pyyhitty tyhjäksi ja kortit ovat jonkun toisen käsissä.